Kouvolan Sanomat 29.5.2007

Isänä Elvis, äitinä tie

DOKUMENTTIELOKUVA Yhden tähden hotelli kertoo laulaja Jorma Kääriäisen yksinäisestä matkasta hotellista hotelliin Suomen suvessa ja pakkasessa. Kääriäinen puskee töitä kotimaan lavoilla ja kapakoissa mutta haaveilee samalla matkasta Elvis-kultin syntysijoille Sun-studiolle Memphisiin, Yhdysvaltoihin.

Dokumentin keskipisteenä on Jorma Kääriäinen, mutta matkalla on myös mukana Agents-yhtye, jonka jäsenet, veljekset Esa (soolokitara) ja Kaitsu (bassokitara) Pulliainen sekä rumpali Heikki Sandren pysyttelevät enimmäkseen taustalla. Kitaristilegenda Esa Pulliainen saa joskus suunvuoron ja tilittää pitkän keikkauran valo- ja varjopuolia omaperäisellä äänellään ja tyylillään.

KÄÄRIÄINEN hyppäsi Agentsien kyytiin reilut kymmenen vuotta sitten. Saappaat olivat suuret, koska yhtyeen vokalistina olivat olleet suomalaisen iskelmä- ja rocktaivaan isot pojat Rauli Badding Somerjoki ja Topi Sorsakoski. Hyvinhän mies sopii tehtävään ja hänen aikanaan yhtyeen kansansuosio on kasvanut. Eri asia on sitten kenestä vokalistista eniten pitää.

Elokuvassa kukkii myös huumorin kukka. Yhtenä esimerkkinä elokuvan hauskoista kohdista on kohtaus pukuhuoneessa. Iskelmä-Finlandiasta kisaavat Danny, Katri-Helena ja Kari Tapio ilmeilevät ensin kameralle, jonka jälkeen Kari Tapio alkaa värikkäästi sättiä juorulehtiä ja niiden suhtautumista iskelmälaulajan keikkapalkkioihin ja linnamaisiin koteihin. Koko kohtauksen ajan Kääriäinen pysyttelee vaatimattomana taustalla.

YHDEN TÄHDEN hotelli ei kaunistele eikä romantisoi muusikon elämän hikistä puurtamista leivän eteen. Kääriäinen kuten monet muut artistit potee syvää keikkafobiaa, joka näkyy miehen kasvoilla, kun hän astelee näennäisen huolettomana kohti esiintymislavaa. Mies kertoo myös perheestään ja tunteesta, että hän on ulkopuolinen tässä joukossa, koska on liikaa pois vaimonsa ja lastensa luota.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Ari Matikainen ei raapaise elokuvassaan kevyesti pintaa vaan luotaa syvälle artistin sielun maisemiin. Jorma Kääriäinen tilittää ajatuksiaan ja tuntemuksiaan avoimesti, kertoo lapsuudestaan, isän ja äidin avioerosta, kuolleesta kaveristaan, aikaisemmasta urastaan ja yksinäisyydestään kyynel silmässä kimaltaen.

Hän innostuu kuin lapsi puhuessaan isähahmostaan ja ihanteestaan Elviksestä. Ison körilään huuli väpättää, kun hän pääsee kokeilemaan miltä maistuu rock´n roll Elviksen housuissa tämän kotistudiolla.

ELOKUVAN kuvaus on välillä rakeista ja väreiltään haalistunutta, välillä mustavalkoista ja välillä taas terävää kuin viimeistä huutoa olevan digitaalisen kameran jäljiltä. Etenkin rakeiset kuvat ovat nostalgisia kuin 1960-luvulla filmatuissa dokumenteissa. Kuvaaja Hannu-Pekka Vitikaisen kamera tavoittaa hyvin Kääriäisen herkkyyden ja haavoittuvan miehekkyyden.

Elokuvassa on selkeä draaman kaari vaikka se on dokumentti. Ohjaajalla on tarina kerrottavanaan - tositarina yksinäisen muusikon tiestä menestyksestä toiseen.

SATU KURRI