Aamulehti, lauantai 9.3.2002

Kaihon työmies luo oman saundin

Agentsien musiikillinen timpuri Esa Pulliainen on lavalla kylmä kaveri

- Traagista. Tosi traagista, sanoo Esa Pullainen avatessaan hotellihuoneensa oven Vammalan Ellivuoressa. Illalla on ties kuinka mones Agentsien keikka ja paikka on loppuunmyyty. Kuten seuraavakin keikka Tampere-talossa. Kuten kiertueen kaikki keikat.

Mitä nyt? Onko kitaristin joku arvokkaista työkaluista varastettu? Vai onko laulusolisti Kääriäiseltä mennyt ääni? Onko laskettelunopettaja Pulliainen loukannut jalkansa eikä pysty harjoittamaan porvarillista sivuammattiaan?

Ei, ei mitään sellaista.

Joonas Kokkosen elämäkerta se tässä traagista on.

Esa kun on aina tappanut kiertueiden luppoajan lukemalla; pääasiassa säveltäjien elämäkertoja ja muuta asiatekstiä sekä laadukasta kotimaista proosaa.

Kokkonen loppuu kohta, eikä toista kirjaa tullut mukaan!

Traaginen juttu työläiskodin pojalle, joka hädin tuskin 15-vuotiaana osti viimeisillä pennosillaan Pentti Haanpään kootut. Mika Waltari ja kotimaiset työläiskirjailijat ovat tulleet hyvin tutuiksi, kuten runoilija P. Mustapääkin.

Kirjallisuuden lisäksi Pulliaisen työläiskodissa Helsingissä kannustettiin lapsia soittamaan. Karjalan laulukansaan kuuluva isä halusi lapsensa opiskelevan pianonsoittoa, mutta yhdelle, Esa-nimiselle pojalle, se oli pakonomaista puurtamista.

Vielä pakonomaisempaa pianonsoitosta tuli kesällä 1963, kun Esa kuuli radiosta rautalankayhtye The Adventuresin esityksen nimeltä Mantsurian Beat. Siltä istumalta Esa ilmoitti isälleen, että hänestä tulee sähkökitaristi. Ja sehän ei isälle sopinut.

Esa oli silloin kuuden vanha. Usko sähkökitaraan oli luja, sillä hän pääsi soittamaan sitä vasta viiden vuoden päästä.

Isä olisi varmasti ollut toista mieltä, jos hän olisi tiennyt, että hänen poikansa Kai ja Esa perustavat pari vuosikymmentä myöhemmin yhtyeen, joka vetää iskelmästä vieraantuneen nuorison takaisin tanssilavoille ja toimii samalla esikuvana monelle kitaristille ja tanssiorkesterille.

Lukioaikojen esikuvat, kuten Eric Clapton, Peter Green sekä Olavi Virta ovat vieläkin Esan suosikkeja.

- Mä olen hankkinut kauhealla vaivalla kaikki Fleetwood Macin tekemät levyt, Esa sanoo.

Monen muusikon arvostamat kitaravelhot kuten esimerkiksi Ry Cooder tai David Lindley eivät saa miestä innostumaan. Rauma-Bluesissa viime kesänä loistaneesta slidesankarista nimeltä Sonny Landreth Esa ei ole koskaan kuullutkaan.

- Cooder ja Lindley soittavat kitaraa niin hienostuneesti, että mulla ei ole edellytyksiä sellaiseen. Olenhan mä treenannut kaikkea Jimi Hendrixistä lähtien, mutta mä olen enempi meat and potatoes -kitaristi.

Moni ammattimuusikko pitää sinua kuitenkin esikuvanaan juuri sinun tyylikkyytesi takia. Siis samasta syystä mistä Cooderia ja Lindleytäkin arvostetaan?

- Noh, olenhan minä cooderini ja lindleyni kuunnellut. Niitä kundeja kuunnellessa tulee ihan kettu ja pihlajanmarjat -fiilis, joten ei siitä sen enempää.

- Mä olen enemmän kuin Jimmie Vaughan, bändikitaristi, joka komppaa siinä missä muutkin soittajat ja soittaa joskus fillejä, joiden tehtävä on alleviivata ja kommentoida laulajan ja biisin sanomaa.

- Jos Cooder ja Lindley ovat koristepuuseppiä, niin mä en ole edes puuseppä. Mä olen timpuri. Kaihon työmies, jonka tehtävä on luoda bändiin oikea saundi.

Badding haukkui Esan pataluhaksi

The Agents syntyi Tuomari Nurmion Köyhien Ystävät -yhtyeen sivukokoonpanoksi 1970-luvun lopulla, kun pojat halusivat soittaa instrumentaalimusiikkia. Esa näki Tuomari Nurmion lavalla ensimmäisen kerran 1976. Molemmat olivat tuolloin alle kaksikymppisiä, ja lahjakkuus tunnisti toisen lahjakkuuden heti:

- Mä tykkäsin Handen stailista. Aattelin, että on vain ajan kysymys, milloin mä soitan ton jätkän kanssa.

Yli 20 vuotta sitten ilmestynyt, Esan johtaman Köyhien Ystävät -yhtyeen kanssa tehty Tuomari Nurmion debyytti Kohdusta Hautaan on olennainen osa suomalaisen rokin kivijalkaa edelleenkin.

- Esan kitarointi sai alan ammattilaisilta ja kriitikoilta haltioituneen vastaanoton.

- Monet pitivät mun kitarointia sillä levyllä tuoreena ja uuden tyylisenä. Sehän vain huvitti mua, sillä mun käyttämä Voxin vahvistin, paksut kielet Stratocasterissa ja nauhakaiku oli jo silloin tosi vanhoja juttuja.

Nurmion jälkeen Esan johtaman bändin nimeksi tuli Rauli Badding Somerjokea komppaava The Agents, jonka uusvanha kaiho ja romantiikka sopivat kuin mikki käteen Baddingin lauluihin. Esa vain oli aikaansa edellä.

Niin kuin suunnannäyttäjien kuuluukin olla.

- Eihän tanssibändeissä kukaan soittanut kitaraa silloin, eikä mulla ollu yhtään hengenheimolaista. Ei sellasta kamaa tehty muualla kuin jossain Neuvostoliitossa. Mulla oli niin perkeleen yksinäinen olo.

Vaikka Agents ja Somerjoki kulkivat samassa keikkabussissa neljä vuotta, vuoteen 1986, ei Esa oppinut tuntemaan Baddingia kunnolla.

- Badding oli tosi kylmä kaveri. Joskus se ilmoitti vain, että hän ei laula jos se ei sattunut sillä kertaa herraa huvittamaan.

- Ei se kännin takia jättänyt laulamatta. Se eli voimakkaasti omassa maailmassaan. Ei se ollut yhtään muusikkomainen, vaan herkkä tyyppi, joka osasi olla tarpeen tulleen hyvinkin inhottava.

- Silti mua harmittaa jälkikäteen vain yksi asia. Rauli teki kerran biisin nimeltä Minä siivoan, jonka se väsäsi siivotessaan. Se biisi oli hieno osoitus Raulin herkkyydestä, mutta minä pöljä hylkäsin sen tekstin ja teetin uudet sanat. Se harmittaa vielä tänäkin päivänä. Mun olis pitänyt säästää se sanoitus.

- Kerran sain tuta Raulin kolikon toisen puolen, kun muutin yhden ainokaisen nuotin hänen biisistään. Rauli sai silloin hirveän raivarin ja haukku mut koko studiohenkilökunnan läsnäollessa aivan pataluhaksi.

- Somerjoen keikoilla oli mukana Topi Sorsakoski -niminen back up -solisti, joka lauloi ennen ykkössolistia - tai koko illan jos tähti ei suvaitse hypätä lauteille.

Agentsien ei tarvinnut hakea uutta solistia kaukaa.

Rahvaanomaista, mutta tehokasta

Sorsakosken tultua Agentsin solistiksi alettiin kirjoittaa uutta lukua suomalaisen kevyen musiikin historiaan. Nuoriso palasi tanssilavoille, sähkökitara kohtasi iskelmän sellaisena instrumenttina jona se tänä päivänä tanssibändeissä tunnetaan, ja levyt myivät hurjasti aina ensimmäisestä In Beat -pitkäsoitosta lähtien.

Kaikki meni melkein liiankin hyvin. Siitä seurasi sama ilmiö, joka kohtasi Nokian koripallonaisia 1970-luvulla: kun kaikki mahdollinen oli saavutettu moneen kertaan, alkoi motivaatio hiipua. Vuosi oli 1992.

- Näin jälkeenpäin mä ihmettelen, että miten mä selvisin siitä tenurallista suhteellisen terveenä ulos. Toisaalta kyllä meillä oli hauskaakin, me oltiin kaikki vanhoja tuttuja ja Topi on loistava seuramies.

- Topi riisuu ihmiset aseista, varsinkin jos joku on sen mielestä liian tärkeä. Niinku Mauno Koivisto, jonka vaalikiertueella Topi lauloi. Topi kypsyi Koivistoon, otti sitä jalkovälistä kiinni, puristi kunnolla ja kysyi, että "ooksää mies vai hiirri." Se oli Topin bravuuri. Brutaali ele, mutta toimiva. Topi itse arvioi, että tämä oli syynä kun häntä ei kutsuttu linnan juhliin.

Kun Sorsakosken ja Agentsien tiet erkanivat, alkoi Esa koelaulattaa Jorma Kääriäistä uudeksi solistiksi.

Esa kuvaa tapahtuneen kieli poskessa:

- Topin jätettyä bändimme alkoi uuden solistin etsintä. Ehdoiksi asetettiin: pitää olla rahaa, ulkonäköä ja lauluääntä. Seulasta hulahti läpi suht koht varaton Kääriäisen Jorkka, joka kaukaa hämärässä tarkasteltuna muistuttaa hieman Roger Moorea, mutta rokkia hän laulaa niin että veret seisahtaa.

Jos Badding osasi olla tosi kylmä kaveri, ei Esa itsekään jää paljoa hänestä jälkeen.

Aikoinaan hän soitti Eero Raittisen bändissä Lapin keikoilla. Kerran pohjanmaalainen laulaja Eero Piirto tuli tauolla kysymään Raittiselta, saisiko hän laulaa Satumaa -tangon. Miehet sopivat, että Raittinen näyttää käsimerkillä, koska intro loppuu ja Piirton on aika aloittaa laulaminen.

Hermostunut Piirto ei huomannut Raittisen käsimerkkejä ja oli myöhästyä laulunsa kanssa, kunnes Pulliainen otti vauhtia ja monotti miestä lujaa takapuoleen. Isokokoinen Piirto hyppäsi puoli metriä ilmaan ja alkoi laulaa.

- Ei Piirto ole ainoa laulaja, jota mä olen potkaissut perseeseen. Laulun pitää alkaa ajallaan, ei lavalle nukkumaan tulla.

Turussa menee soittajan palje auki

- Enkä mä jaksa kuunnella niitä taiteilijajuttuja tyyliin "mua ahdistaa nyt niin helvetisti, en mä pysty esiintymään."

- Tosin iän myötä olen tullut hieman rauhallisemmaksi näissä asioissa ja oppinut katsomaan välillä peiliin. Toisekseen meillä on nyt niin hyvä bändi, ettei ketään tarvitse potkia.

Muutaman tuhannen keikkaa tehneenä Esa on oppinut erottamaan hyvät ja huonot keikkapaikat.

- Jokainen keikka Turussa on kamala kokemus. Kun meni aikoinaan keikalle ravintola Thrinaxiin, niin ne otti luulot pois siellä heti. Portsari sanoi ekaksi, että "tänne ei ole mitään asiaa". Sitten hovi sanoi, että "teille ei myydä mitään." Sitten vinoilee yleisö kun ne huutaa, että "soita poika polkkaa ja kampaa tukkas."

- Toinen kamala paikka on Hamburger Börs. Siellä yleisö ei edes taputa. Kerrankin kaks nuorta gimmaa tuli pyytään masurkkaa. Aattele, masurkkaa, jota soitettiin 1800-luvulla! Kyllä siinä oli soittajalla palje auki.

Teemu Järventie