Desibeli.net, 16.10.2006

Agents & Jorma Kääriäinen:
...is All Right
Arvioija, Janne Kuusinen

Maamme rock-vivahteisemman iskelmäkentän jumalhahmoyhtye ilmoitti lokakuun puolessa välissä 2006 jäävänsä luovalle keikkatauolle. Ilmoitustaan ennen bändi ehti julkaista tämän levyn, joka on sitä “taattua Agentsia” hyvässä ja pahassa. Kitaravelho Esa Pulliaisen ja laulusolistiinsa yleisölle mieltyvä kokoonpano on vääntänyt rautalankaisaa satsiaan jo vuodesta 1979, ja Vox Fender -kitarasetin nimeen vannovien jäljittelijöiden määrä on kasvanut niin henkeäsalpaavan suureksi, että se panee miettimään, miksi Agents meni tauolle. Voipi nimittäin olla, että elämäntyöpalkintojen ja -viirien hanat ovat viimein auenneet, eikä Pulliainen enää yksinkertaisesti ehdi soittaa ja sovittaa, kun pitää kalppia luovutustilaisuuksissa?

Agents jatkaa ilmeisesti toimivaksi havaitulla kaksijakoisella cover-linjalla. Uhkapeluri on soinut soittolistaradiokanavilla ehtimiseen, ja ehkä ko. gambler-ähkyn vuoksi mielenkiintoisimmat raidat löytyvät muiden alkuraitojen untomonos-osastolta. Puolivälin jälkeen alkaa tuttuun tapaan englanninkielinen elvistely, mikä tarkoittaa hyvin tehtyjä, timmisti soitettuja ja ilmavasti soivia versioita takavuosien hiteistä. Ongelma on edelleen se, että näiden alkuperäisversioille nöyrästi kumartavien versioiden levytyksen tarpeellisuudesta voidaan olla montaa mieltä. Käytännössä originaalit on siloiteltu, ja tilalle on laitettu kaiutettua Shadows- ja jopa Commitments-saundeja. Niinpä ameriikancovereiden funktio jää lähinnä nuorempien kuulijoiden informoimiseksi: että kuulkaapas vekarat, tämmöisiä kappaleita taas ollaan kaivettu arkistojen kätköistä, eikö oo hienoja. Tässä mielessä Agents tekee toki suorastaan kulttuurityötä.

Tämänkinkertainen Agents pelittää hyvin pehmeästi ja miellyttävästi. Taannoisia levyjä rasittaneet ihankivagroove-elementit on jätetty pois, mikä vetää kokonaisuutta perinteikkäämmälle vaihtoaskel-linjalle. Tutuiksi tulleet rumpusuti- ja hammond-mausteet näyttävät jälleen mallia siitä, miten vähän on paljon. Kliinisen studiosaundin vastineeksi on selvästi koetettu saada live-meininkiä: tietoinen hiomattomuus kuultaa etenkin joidenkin raitojen lopuissa, joissa kukaan bändin jäsenistä ei tunnu tietävän, miten ne otetaan. Tietoista tietämättömyyttä? Joku hidastaa, toinen lyö iskuja, loppusointu jää hiipumaan epämääräisesti. Onhan tuo tehokeinona hyvinkin hupaisa, kunhan eivät alinomaa ala noita ottiatuota-loppuja viljellä.

Albumin keskustelluin raita on vanhaa kunnon slaavilaista melankoliaa edustava Unohtumaton ilta. Kaikissa juhlatilaisuuksissa, missä yli viisi äijää ottaa yli kahden promillen humalan, kaikuu viimeistään aamukolmelta tämä säveltaiteen merkkiteos sonnimaisesti tulkittuna. Ei sen levyttäminen synti ole, se on Agentsia kikkailemattomimmillaan ja samalla komeimmillaan. Miinusta tulee kuitenkin siitä, että Agents tavallaan laskeutuu lauteiltaan rasvanaamaisen, keski-ikäisen junttiyleisön sekaan alentumalla kyseisen kappaleen karaoke-version julkaisemiseen levyn viimeisenä raitana. Karaoke on musiikin jääkiekkoa, johon niinkin tyylikäs bändi kuin Agents ei saa ottaa osaa. Jorma Kääriäinen ja kumppanit: älkää sitten ihmetelkö, jos tulevilla keikoillanne tunkee kymmeniä kännisiä lavalle, mölisten, että annamätuun vetää unohtumaton ilta! Agents ...is mistake.

Tämä arvio on kirjoitettu hieman sen jälkeen, kun Nobelin palkinnot on jaettu. Agents on suomalaisen kevyen musiikin F.E.Sillanpää: levy on kitkattoman varmaa laatutyötä, mutta jonakin päivänä tekisi hirveästi mieli antaa jollekin Agentsin levylle ne viisi tähteä. Jotka eivät tietenkään olisi itse levylle, vaan bändin hienolle uralle. Muistakaamme esimerkiksi, että vaikka Badding on kova jätkä, ei hän välttämättä olisi sitä ilman Agentsin hiljaista taustatyötä.