Kaleva, tammikuu 2002

Agents vie lohtua rajaseuduille

Agents on kiertänyt Suomea ristiin rastiin kaksikymmentä vuotta. Yhtyeen kitaristi ja pomomies Esa Pulliainen sanoo, että hän on todella onnekas, kun tähän on päästy. Tie on kuitenkin ollut välillä kylmä ja kivinen. Dave Lindholmin bändissä roudarina aloittanut Pulliainen on kulkenut pitkän matkan saavuttaakseen nykyisen asemansa.

”Kun Agents aloitti vuonna 1979, olivat ajat ankeat. Me soitimme 60-luvun rautalankaa esikuvana Gene Vincent, Elvis ja Olavi Virta. Pinnalla olivat kuitenkin ihan muut virtaukset. Ne olivat kovia aikoja, todella kovia. Välillä tuntui, että me tallattiin jossain Siperiassa. Niihin aikoihin vain Venäjällä rautalanka oli jotain. Keikkoja kuitenkin oli aina ja meidän pelastus oli yleisö. Niihin aikoihin klubeissa pyöri paljon nuoria opiskelijoita, jotka halusivat tanssia, ja tämä meidän homma sopi niille hyvin.”

Kaikkina näinä vuosina Agents on edennyt jääräpäisesti läpi trendien ja markkinavoimien painostuksen.

Työläiskodin poika on pysynyt uskollisena aatteelleen. Soitossa on tärkeintä intensiteetti, sen oikean äänen ottaminen ulos kitarasta: ”Sen asian kanssa olen miekkaillut viisitoistavuotiaasta lähtien. Tekniikan harjoittelun lopetin jo parikymmentä vuotta sitten.”

Tyyli on myös tärkeää. Se on Pulliaisen mukaan asioiden yhdistelyä, suhteellisuudentajua. Guccin puku ja haikumisaappaat ovat hienoja asioita kumpikin, mutta niitä ei pidä mennä yhdistämään.

Musiikillisista vaikuttajista Pulliainen mainitsee kaksi miestä, kummankin samasta syystä. Jimi Hendrix ja Francis Goya osaavat kumpikin käsitellä linjakkaasti melodiaa.

Vaihtuvat vokalistit

Pulliainen haroo vaaleaa hiuskuontaloaan ja sanoo Agentseilla olleen jo neljä nousukautta. Kaikki lähti käyntiin Tuomari Nurmion Köyhien Ystävinä.

”Se jäi vain niin lyhyeksi, kun oltiin niin kakaroita ja hermoiltiin joutavista. Näin jälkeenpäin naurattaa. Rauli Badding Somerjoen aikoihin me oltiin vielä selvästi säestävä yhtye. Rauli oli se mies siinä kärjessä. Meidän homma lähti toden teolla nousuun Topi Sorsakosken kanssa. Tuli tämä In Beat -levy, ja siitä se on sitten edennyt ja nyt Jorma Kääriäisen kanssa on edelleen mennyt lujaa.”

Siinä välissä on Pulliainen joukkoineen nähnyt jos minkälaista taiteilijaa ja artistia. Itseään hän ei suostu nimeämään taiteilijaksi. Pulliainen on työläinen, joka on sitä mieltä, että keikkailu, kiertäminen ja esiintyminen on muusikon moraalinen velvollisuus. Hommia tehdään yleisölle. Kun ollaan keikalla, pitää antaa mennä koko rahan edestä. Muistona edellisen illan keikasta on kitaran kielistä verelle auennut rystynen.

”Meillä on aina ollut yleisömme. Levyjä ostavat ehkä vähän vanhemmat ja rokkarit, mutta keikoilla käy porukkaa laidasta laitaan. Ehkä voisi sanoa niin, että siellä ei käy trendijuppeja, vaan tavallista kansaa johtuen siitä, että me soitetaan tämmöistä maanläheistä roots-musiikkia”, aprikoi Pulliainen kuulijakuntaansa.

Topi Sorsakosken aikana kuulijoina oli enemmän Hurriganes-tyyppistä kovisporukkaa, joka häiriköi aina välillä, mutta nyt Jorma Kääriäinen on tuonut keikoille enemmän naisia. ”Jorkka osaa laulaa naiset kuumiksi”, Pulliainen tiivistää.

Laulava sydän -televisiosarja toi Agentsit jokaiseen olohuoneeseen. Alun perin kyseessä piti olla kronologisessa järjestyksessä etenevä ohjelma Reijo Taipaleesta. Kävi kuitenkin niin, että Taipaleelta meni ääni ja idea rakentui uusiksi.

Solisteina on ollut monia hyvä artisteja, mutta Pulliaiseen teki vaikutuksen Ville Valo, jolla on täysin professionaali asenne. Myös silloin, kun Topi Sorsakoski kävi ohjelmassa, oli ilmassa ylimääräistä sähköä: ”Mehän ei oltu soitettu yhdessä sitten vuoden -92 kuin ihan satunnaisesti”.

Erityisen innoissaan Pulliainen oli kitaristi Scotty Mooren vierailusta (nauhoitus tulee ulos myöhemmin tämän vuoden puolella). Mies kun kuului Elvis Presleyn originaaliin kokoonpanoon.

”Silloin lähti kyllä aikakone käyntiin. Kun soitettiin yhdessä, yritin koko ajan vilkuilla miehen otteita sivusilmällä, mutta eihän sitä voinut suoraan tsiigata kun kamera kävi koko ajan. Siinä on ehdoton muusikko. Mieshän kehitti kokonaan uuden soittotyylin, joka perustuu rytmitykseen, koska alkuperäisessä kokoonpanossa ei ollut rumpuja”.

Elämää lavan takana

”Tällä alalla on paljon kusipäisyyttä”, toteaa Pulliainen ja toivoo, että vastuuta ja moraalia löytyisi enemmän.

Pari vuotta sitten hän oli vetämässä kitaraklinikkaa nuorille aloittelijoille, kun joku heistä kysyi, miten tupakka saadaan pysymään pystyssä kitaran kaulalla.

”Sen jälkeen mä en ole röökannut lavalla. Kyllä sulla on vastuu, kun olet lavalla. Siellä niitä seisoo rivissä pikkukundeja katsomassa, miten sä soitat. Kyllä ne tulee takahuoneeseen ja mä näytän juttuja. Samanlainen olin itsekin. Seisoin Linnanmäen Rondalla ja katsoin silmä tarkkana kitaristeja, vakoilin aina.”Nuorempana Pulliainen hiihti kilpaa piirimestaruustasolle saakka, ”kunnes rupesi tulemaan liian kovia puukkoja vastaan”. Innostus kuitenkin jäi, ja perusteellisena miehenä hän kymmenisen vuotta sitten suoritti urheiluopistolla hiihdonopettajan paperit. Nykyisellään hän toimii myös hiihtokoulun johtajana.

”Osa porukoista sekoittaa päänsä kemikaaleilla ja elvistelee joutavia. Lähes poikkeuksetta niille kaikille on yhteistä se, että ovat olleet vain vähän aikaa kuvioissa.”

Keikkaelämässä raskainta on jatkuva kiertäminen ja valvominen, mutta se kuuluu kuvioon.

”Musiikin tekeminen on se pienin vaikeus tässä kuviossa. Kun pitää leivässä kymmenen miestä perheineen, siinä on kova vastuu. Muusikon arki on rankkaa duunia ja vapaapäiviä ei ole juuri koskaan. Kotona sohvallakin mä ajattelen jotain biisiä tai ohjelmistoa. Mä olen koti-ihminen ja unelmoin vapaapäivästä vaimon kanssa. Mutta en mä valita. Mun toiveet on toteutuneet moninkertaisesti. Vaimo on ala-asteen opettaja, ja sillä on välillä tosi paljon rankempaa kuin mulla.”

Koveneva musiikkibisnes huolestuttaa Pulliaista. Suomessa homma on vielä melko terveellä pohjalla, mutta suurten levy-yhtiöiden kovempi bisnes pistää ajattelemaan.

”Agents on aina ollut semmoinen outlaw-porukka. Jos minun pitäisi vain maksimoida myyntilukuja ja voittoa, lopettaisin. Se on minusta tärkeää, että ei lannistu, vaan pitää oman päänsä. Ei laskimet ratkaise, vaan yleisö.”

Risto Haapsamo