Yhden tähden hotelli

Dokumentti näyttää Jorma Kääriäisen tulkintojen taustalta herkkyyden ja ujouden.

Joskus vuosia sitten vierailin äänitysstudiolla Helsingin Pitäjänmäessä. Samassa rakennuksessa sijaitsi myös Agents-yhtyeen oma studio. Ikkunasta näin, että pihalla korjattiin amerikkalaista pikkubussia. Haalareihin pukeutunut mekaanikko oli sukeltanut puoliksi auton moottoritilaan.

Vähän myöhemmin mekaanikko piti pihalla tupakkataukoa, ja kesti hetken, kunnes tajusin, että mekaanikko olikin Agentsin solisti Jorma Kääriäinen.

Ari Matikaisen Yhden tähden hotelli -dokumentissa Suomen suosituimman keikkayhtyeen laulaja ei korjaa autoa, mutta hän näyttää siltä, että voisi ottaa räikkäavaimen ja rasvaprässin käteensä milloin tahansa.

Matikainen on seurannut Jorma Kääriäistä pitkin Suomea Agentsin keikoilla ja kuvannut Kääriäisen soololevyn tekemistä Helsingissä ja Yhdysvaltain Memphisissä. Yhden tähden hotelli kertoo keikkamuusikon työstä, ja siinä on paljon musiikkia, mutta se ei ole varsinainen musiikkielokuva.

Dokumentti on tarpeellinen jo siksi, että vuonna 1961 syntynyt Kääriäinen on iskelmän ja rockin välissä kasvaneena laulajana ainutlaatuinen. Vanhemmat tähdet ovat tiukemmin kiinni sota-ajan jälkeisessä iskelmässä ja nuoremmat tangomarkkinakulttuurissa.

Kääriäinen löysi lapsena esikuvakseen Elvis Presleyn, ja 1970-luvun lopun rockabilly-huuman keskellä hänestä tuli teinitähti Freddie Falcon.

Lyhyt suosio pyyhkiytyi pois yleisön mielestä, mutta kaksitoista vuotta sitten Kääriäistä pyydettiin Topi Sorsakosken seuraajaksi Agentsin solistin paikalle. Siitä alkoi Kääriäisen matka kohti suomalaisen popmusiikin huippua.

Yhden tähden hotellissa Agents ja Kääriäinen näyttäytyvät tuttuun tapaan lakonista huumoria viljelevinä käsityöläisinä, jotka eivät nurise silloinkaan, kun työolosuhteet ovat ankeat. Ja Agents soittaa missä tahansa: välillä jättimäisillä kesäfestivaaleilla Raumanmeren juhannuksessa, välillä pienessä pohjoisen tanssikapakassa, joka näyttää isolta kesämökiltä. Kitaristi Esa Pulliainen toivottaa hyvää iltaa ja esittelee Kääriäisen, "vanhan kunnon Jorkan", ja kehottaa tätä laulamaan paikalliset naiset kuumiksi.

Aina takahuone on keikan jälkeen täynnä liikuttuneen humalaisia kuulijoita, jotka kertovat tuntevansa Kääriäisen sukulaisia ja haluavat nimikirjoituksen. Keikan jälkeen Kääriäinen kävelee kitaraa kantaen tanssipaikalta ja ajaa pramealla Lexusillaan yksin yön selkään.

Mielenkiintoisinta elokuvassa on tietysti Kääriäinen itse. Lavalla karhumaista maskuliinisuutta huokuva ja ilmiömäisesti laulava mies paljastaa kameran edessä herkkyytensä ja epävarmuutensa. Se on toisaalta myös Kääriäisen tulkintojen polttoainetta.

Dokumentin herkullisimmassa kohtauksessa kamera menee Tapsan tahdit -tapahtuman pukuhuoneeseen, jossa Kääriäisen lisäksi esiintymiseensä valmistautuvat Kari Tapio, Matti ja Teppo sekä Danny. Solidaarisesti suutaan soittavien suomalaisten supertähtien joukossa Kääriäinen on ujona sivustalla ja hypistelee Memphisistä Elviksen puvustajalta ostamiaan esiintymispaitoja.

Elviksen vaikutus kuuluu hienosti Kääriäisen soolokappaleissa, ja Elvikseen liittyvät myös Kääriäisen soolouran haaveet. Yhdysvalloissa soololevyn äänitysmatkalla kuvatuissa osuuksissa unelman katsominen tekee jo melkein kipeää.

Vaikka Kääriäisen musiikin juuret ovat Yhdysvalloissa ja vaikka hän hallitsee tottuneesti amerikkalaisen small talkin, niin amerikkalaisessa ympäristössä hän näyttää suomalaisemmalta kuin rantasauna. Hän ei ole itseään kadottanut Elvis-imitaattori, vaan ainutlaatuinen tulkitsija.

Musiikkia dokumentissa kuullaan pätkinä, mutta ilahduttavaa on, että äänitöissä on silti nähty vaivaa. Keikkataltioinnit kuulostavat tanakoilta, ja äänitysstudiossa kuvattujen osuuksien aikana on käytetty hyväksi moniraitaäänen mahdollisuuksia. Taustasta eristettynä ja korjailemattomanakin Kääriäisen ääni soi syvänä ja lempeänä.

Omalla tavallaan Yhden tähden hotelli on myös muistokirjoitus Agentsille, ainakin varmuuden vuoksi. Viime syksynä yhtye ilmoitti vetäytyvänsä toistaiseksi keikoilta 27 vuoden jälkeen. Dokumentin perusteella päätöstä on vähän helpompi ymmärtää: työ on raskasta. Harmihan se silti on, sillä Agentsia hienommin beatmusiikkia ei ole maailmassa soittanut koskaan kukaan.

Ja kun Jorma Kääriäinen esittelee Esa Pulliaisen yleisölle "yhtenä maailman parhaista kitaristeista", ei Jorkka valehtele yhtään.

Ilkka Mattila, Helsingin Sanomat, NYT-liite 2.3.2007