Rytmi, 2001

Jorma Kääriäinen
Mä olen Jorma moi!


Jorma Kääriäinen on laulanut 35 vuotta ja siitä ammatikseen 25 vuotta. Ei siis mikään tähdenlento.

Musiikkibisneksessä tarvitaan ennen kaikkea aitoa innostusta ja vahvaa tahtoa. Eivätkä lahjatkaan haitaksi ole. Kääriäisen Jormalla ovat kaikki nämä ominaisuudet.
Vaan miten kaikki alkoikaan?
Elettiin alkuvuotta 1966, kun viisivuotias pojanvesseli nojasi putkiradioon, katsoi mystisenä hehkuvaa vihreää viritysputkea ja lauloi täysin palkein radion kanssa kilpaa The Beatlesin Michelleä. Ja kannustusta tuli.
"Ukki osti minulle tervaleijonia peltirasiassa. Hän vannotti, että keräät sitten jokaisen laulun jälkeen kuuntelijoilta markan per nuppi siihen tyhjään rasiaan. Kai sitä jotain kertyikin, sillä ostin lakritsia, pennin nallekarkkeja ja joululahjoja niillä rahoilla."
Koulunkäynti alkoi Lahdessa. Onneksensa hän törmäsi innostaviin kansankynttilöihin heti alussa. Ensimmäiseksi kansakoulun opettajaksi tuli Inka Tuokko, joka huomasi pojan palavan halun musiikin saralle. Hän antoi vesselin polkea urkuharmoonia ja kirjoitella nuotteja.
"Piirtelin nuotteja paperille, kun olin nähnyt, että tuollaisista palloista soitetaan. Enhän minä niistä mitään ymmärtänyt. Mutta mukavaa se oli."
Seuraavaksi vuorossa olivat Lotilan kansakoulun musiikkiluokat. Nyt kuvaan laulupedagogi ja Hämeen läänintaiteilija Paavo Kiiski. Hänen ansiostaan Jormalle syntyi lopullinen varmuus muusikonurasta. Jorma Kaleviksi nimetty tanssiorkesteri antoi Kääriäiselle mahdollisuuden nähdä keikkamuusikon elämää ja päästä kokeilemaan laulamista oikealle yleisölle. Kun muut olivat tauolla, pääsi Jorma laulamaan laitteinaan Farfisa-urku ja Dynacordin nauhakaiku.
"Ensimmäinen idolini oli Danny. Musiikkilehdissä oli ison D:n kiertueista, jotka pyörivät ympäri maata. Niitä täytyi päästä katsomaan."

Iso D
"Sillä oli niin hemmetin hienoja vaatteita ja kunnon show. Sitten tuli Noin 7 veljestä -elokuva, jossa Danny lauloi Tahto rautainen vie läpi harmaan kallion. Se teki vaikutuksen nuoreen poikaan."
Elettiin vuotta 1970, kun Joren paras kaveri Asko Piippo osti Elviksen Jailhouse rock -EP:n. Sitä he kuuntelivat putkiradio/levysoitin -yhdistelmällä ja ihmettelivät, että miten voi ihmisestä lähteä tuollainen ääni. Suurimman vaikutuksen ei tehnyt suinkaan nimibiisi, vaan I wanna Be Free. Se oli ensimmäinen rock-biisi, joka teki lähtemättömän vaikutuksen.
"Eihän se oikeastaan rockia ole, mutta on se ainakin laulettu rock-äänellä."
Vuonna 1972 mies kuuli Elviksen Recorded Live at the Madison Square Garden. Se oli lopullinen niitti.
"Mä näin sieluni silmin, miten Elvis tuli lavalle siinä pyramidipuvussaan ja taustalla soi Also Spracht Zarahustra. Sitten rävähtää That’s All Right Mama."
Pian Jorma teki pikkukeikkoja Lamminvuon Pekan kanssa ja samoihin aikoihin hän aloitteli kitaran soittoa. Ensimmäinen oma bändi oli E-Group, jossa mukana oli paikallisen Hard Town Wheelersin tyyppejä: mm. Hyötyläisen Vellu, veljekset Virtanen ja lisäksi Peipon Martti, joka on nykyisin bigband-puolella toimiva fonisti ja orkesterinjohtaja. Rummuissa oli Vartiaisen Juho ja myöhemmin Sirenin Juha. Keikkoja tuli tasaiseen tahtiin, ja musiikkina oli Elvistä, Sinatraa ja Joni Mitchelliä.
"Äidin tekemässä valkoisessa Elvis-haalarissa esitettynä. Vastaava punainenkin löytyi. Se oli enemmän sellainen Kristian-tyyppinen", muistelee Jorma.
Eräällä keikalla baaritiskillä notkuivat myös Ahlqvistin Pepe ja Lattusen Vesa. Pepe taisi pitää tyylistä, koska tuli tauon aikana kyselemään, että saisiko soittaa munnaria taustalla parissa akustisessa biisissä.

Chicago Overcoat oli tulossa ryminällä tietoisuuteen juuri samoihin aikoihin.
"Vaikka Lahdessa oli vilkasta bänditoimintaa noihin aikoihin, niin mä en ollut oikein mitenkään piireissä. Sain vaikutteet levyiltä. Vasta jossain vaiheessa, kun mä olin Nurmikallion Pekan studiolla (Microvox) äänittäjän apulaisena, mä tutustuin muihin muusikoihin. Mä sain Pekalta muutoinkin paljon hyödyllisiä neuvoja laulamista myöten. Pekka kertoi, kun se oli ollut Saksassa katsomassa studiotyötä ja siellä oli ollut tosi ammattitaitoinen taustalaulajatarkööri. Kun ne odotti vuoroaan, olivat ne kähisseet viskinpolttamilla äänillä hirveitä räävittömyyksiä ja näyttäneet lähinnä Reeperbahnin yövuorolaisilta. Kun ne meni mikkien taakse, lauloivat ne kuin enkelit. Homma oli kiinni keskittymisestä ja kasvojen lihasten ja äänihuulien hallinnasta. Täytyy myöntää, että minä en tee mitään äänenavauksia, sorry Paavo Kiiski! Minä lähinnä venyttelen pohkeet auki ja haukottelen syvään muutaman kerran. Ääni aukeaa kyllä lavalla."
Harri Sojakka työskenteli noihin aikoihin Microvox-studiolla. Hän antoi siellä vierailleelle Teddy & Tigersin managerille Kari Heimoselle vinkin, että Lahdessa on muuan Kääriäisen Jore ja sillä bändi. Eräänä iltana keikkapaikan pihalle kääntyi helmiäisvihreä Dodge Monaco Royal Brougham ja pihalle astuivat Teddy Guitar, Kari Heimonen ja Richard Stanley. Jore oli parhaillaan vaihtamassa kuteita, kun Heimonen koputti ovelle ja ilmoitti:
"Sun nimi on sitten Freddie Falcon, bändin nimi on V-8 ja sulla on levytyssopimus Poko Recordsin kanssa. Käykö?"
Taatusti kävi.
Siitä alkoi ammattilaisura. Elettiin vuotta 1977 ja Jorma oli hädin tuskin kuusitoista. Pian hän päätti marssia Tiirismaan yhteiskoulun rehtori Simulan puheille:
"Koska koulun penkki ja minä emme suuremmin tunnu juuri nyt sopivan toisillemme, niin mitäs jos lähden nyt tien päälle ja laulamaan?"
Simula totesi ymmärtävänsä asian. Hän toivotti onnea ja sanoi, että jos mieli muuttuu, niin täällä on aina paikka valmiina. Jore tapasi rehtorin muutama vuosi sitten, jolloin tämä kyseli, että nytkös tulit jatkamaan koulunkäyntiä?

Böögit heiluu
Pian Freddie Falcon esiintyi rundilla Teddy & Tigersien kanssa ympäri maata. Keikkatahti oli kova. Nuoriso eli rockabilly- ja punk-boomia ja bändejä syntyi tukuittain. Tanssipaikoilla oli yhteenottoja teddyjen ja punkkareitten välillä.
"Minä kuulin niistä. En kuitenkaan koskaan joutunut todistamaan yhtään sellaista. Kerran Mäntsälässä pakkasimme kamoja ja paikalle tuli vaatekaapin kokoisia häiskiä baseball-takeissa. Parilla kundilla oli pesäpallomailat ja silloin mä mietin, että nyt tulee turpiin ja pahasti. Kundit tulivat lähemmäs ja pyysivät nimmaria. Toisen kerran Korpilahdella mä olin saanut joltain kortin, että älä Freddie mene sinne keikalle, siellä on tulossa iso joukkotappelu. Totta kai mä menin, kun kerran oli keikka sovittu, mutta eihän siellä tapahtunut yhtään mitään."
"Mä en ole muutenkaan karsinoinut musiikkia. Jos se on hyvää, niin se on hyvää tyylilajista piittaamatta. Kyllä mä aikanani pidin ja pidän vieläkin mm. Deep Purplesta, Black Sabbathista, jopa Gary Glitteristä saati sitten CCR:stä, joka on mulle ominta aluetta. Tottakai ne jutut, jotka sopii mulle itselle esitettäväksi on kaikkein rakkainta musiikkia, se on selvä. Kantri on myös ollut kova juttu; Johnny Cash, Merle Haggart, Kenny Rogers ja vaikka mitkä. Mustasta musiikista mä olen kuunnellut Arthur Big Boy Grudupia, sattuneesta syystä. Ahlqvistin Pepe on opettanut mua mustan musiikin alueella paljon. Ei mulla ole musiikissa tiukkoja rajoja."
Pian manageri Heimonen poltti itseään loppuun, lopetti musiikkihommat ja lähti maamieskouluun. "Nykyisin hänellä on perhosfarmi", huomauttaa Jorma.
Uudeksi manageriksi tuli Joni Heinonen. Hänellä oli jo Hurriganes tallissaan. Tuolloin hän rakenteli nuorisoidoliksi Bamboota, lahtelaista nappulabändiä. Hän olisi halunnut Freddiestä Moon Martin -tyyppistä artistia (!) eikä tajunnut sitä, että Jore teki hommaa tosissaan. Samaan aikaan tuli Heinoselle myös Dave Taylor, kova rockpianisti ja iso nimi. Keväällä 1980 Heinonen kutsui porukan palaveriin. Hän ilmoitti, että V-8 lähtee Dave Taylorin taustabändiksi. Freddie voi hänen puolestaan mennä vaikka armeijaan. Kaikki keikat on siirretty toiselle bändille.
"Tuntui kun kaikki olisi romahtanut. Kaikki sopimukset mitätöity. Hyvä että kävi niin. En mennyt armeijaan. Lähdin Amerikkaan."

Teksti: Teemu Virtanen