Keskisuomalainen 01.09. 2014
 

 

Agents & Vesa Haaja: Sound on Sound (RCA)

Agents on kuin musiikillinen vastine siniselle lenkille. Perinteinen, turvallinen ja jopa arkinen, mutta toisinaan sitä tekee vaan mieli. Ja silloin kun sitä tekee mieli, halvat kopiot eivät kelpaa vaikka niitäkin on liikkeellä yllin kyllin.

Agentsilla on kuitenkin yksi ominaisuus, joka harmaalta kansallismakkaralta puuttuu tyystin: tyylikkyys. Kitaristi Esa Pulliaisen luotsaama yhtye on pystynyt vaivatta luovimaan slaavilaisen iskelmän, rautalangan, rock’n’rollin, beatin, popmusiikin ja viihteen välimaastossa yli kolmenkymmenen vuoden ajan kuulostamatta tippaakaan kornilta.

Oma vaikutuksensa on ollut sillä, että aikaa sitten sinivalkoiseksi instituutioksi muuttuneen bändin solistit ovat vaihtuneet useampaan kertaan. Ensimmäiset vuodet menivät raketin lailla pinnalle nousseen Tuomari Nurmion sekä pohjakosketusta hakeneen Rauli Baddingin Somerjoentaustalla. 1980-luvun puolivälissä läpimurron aikoihin mikkitelineen varressa roikkui tietysti risupartainen Topi Sorsakoski, jonka paikan peri vuonna 1992 Elvikseltä oppinsa hakenut Jorma Kääriäinen.

Rasvaa on tukassa myös tuoreimmalla Agents-solistilla Vesa Haajalla.

Haaja on paremmin tuttu kotimaisista roots-piireistä ja erityisesti Whistle Bait -yhtyeestä, joka on tehnyt pitkän uran rockabillyn parissa ja saavuttanut mainetta Suomen lisäksi myös ulkomailla.

Haajan sisäänajo Agentsiin on sujunut hyvin: Agents Go Go (2011) ja On Stage / In Studio (2012) osoittivat, että hän on oivallinen laulaja, vaikka edeltäjiensä kaltaista karismaa hän ei luonnollisesti vielä omaakaan. Musiikillisesti Pulliainen ja kumppanit ovat siirtyneet tällä vuosikymmenellä entistä avarammille vesille vaihtaen slaavilaisen melankolian enenemässä määrin angloamerikkalaiseen tunnelmointiin.

Sound on Sound jatkaa tuolla hyväksi havaitulla linjalla. Kun omaa tuotantoa ei laulujen osalta ole, iso osa Agentsin magiaa kumpuaa siitä, että maestro Pulliainen osaa löytää yhtyeelle oikeat kappaleet.

Kuten asiaan kuuluu, materiaali on vanhaa ja nostalgiaan taipuvaista, mutta kuitenkin jollain tavalla tuoretta.

Kokeneen ketun vaisto ei petä nytkään. Mukaan mahtuu vanhaa italo-iskelmää (Yksin sun), Burt Bachrachia (Öisin valvon) sekä Lee Hazelwoodia (Syyllinen vai syytön), kaikki ajettuna tyylitajuisen Agents-seulan läpi. Vanhoista käännösiskelmistä kierrätykseen pääsee tällä kertaa Dannyn vuonna 1967 tunnetuksi tekemä En luota suudelmiin, joka on ehdottomasti albumin parhaimmistoa.

Mukaan mahtuu myös englanninkielistä raitaa, Lee Dresserin upea El Camino Real sekä Merle Travisin Sixteen Tons. Niistä Haaja suoriutuu jopa tyylikkäämmin kuin edeltäjänsä, sillä englanti istuu hänen suuhunsa yksinkertaisesti paremmin.