Agents & Vesa Haaja – Gogo

Agents vääntää angloamerikkalaiset juurensa rautalangasta.

Karsastan sanapareja, joissa jokin myyttinen ilmiö luonnollistetaan ja essentialisoidaan kansallisen kategorian avulla. Agents saa vakaumukseni kuitenkin toistuvasti horjumaan. Mitä enemmän yhtyeen musiikkia kuuntelen, sitä vaikeampi minun on välttää termiä suomalainen mielenmaisema.

Tätähän se on. Kesäyön vaaleasta hämärästä nousevaa usvaa, tyyniä järvenpintoja, auringon ujoja ensisäteitä, kauneutta reunustavaa seestynyttä alakuloa. Ja sama soinnuiksi käännettynä.

Musiikin maisema on todellista maailmaa syvempi. Sen tunnelmat väreilevät Esa Pulliaisen kitarankielillä. Agentsin rautalanka tuntuu juurtuneen maahan ja maan kautta ihmisiin. Musiikin välittämä viesti menneisyydestä, jota ei sellaisenaan ole koskaan ollut, synnyttää mielikuvan perimmäisten arvojen läheisyydestä.

Tuolle mielikuvalle muutos on kauhistus. Kun Jorma Kääriäinen peri aikoinaan Topi Sorsakosken paikan Agentsin keulalla, jokin tuntui särkyvän hetkeksi. Ja kun Agentsin ja Kääriäisen tiet erosivat viitisen vuotta sitten, oli vaikea kuvitella yhtyeelle uutta suuntaa.

Muutaman tyhjäkierroksen jälkeen Agentsin moottorista kuuluu kuitenkin taas samettista hyrinää. Kolme vuotta sitten alkanut yhteistyö Whistle Bait -vokalisti Vesa Haajan kanssa on hioutunut pitkäsoitoksi, jolla yhtyeen jälki on läpikotaisen tuttua, mutta perustellusti ajantasaistettua. Levy on suunnanmuutoksena korkeintaan maltillinen, mutta vihjaa sellaisenaankin siitä, että uuden solistin ja vanhan rock’n’rollin liitto voi kasvaa tälläkin kertaa osatekijöitään suuremmaksi.

Haaja on heittänyt edeltäjiensä saappaat tanssilavan nurkkaan ja kehittänyt yhtyeen kanssa itseltään kuulostavan soinnin. Gogo ei ole ainoastaan Agents-levy, jolla Vesa Haaja laulaa, vaan myös Agentsin ja Vesa Haajan muodostaman uuden yhtyeen avauslevy.

Gogon sukulaissuhde Kääriäisen hieman ulkokohtaiseen elvistelyyn ja Sorsakosken kanssa purkitettuun Renegades-levyyn (2007) on ilmeinen, mutta samalla levy on osoitus Agentsin kyvystä pestä kasvonsa.

Gogo on leimallisen amerikkalaishenkinen albumi. Sen sielusta kajastaa toki tuttu haikeus, mutta levyn varsinaista kotiseutua ovat jukeboksin tahdittamat maitobaarit ja vanhoilla jenkkiraudoilla silitetyt kaupungin yöt. Ote on hyvin huoleton, kuin muistutuksena 1960-lukulaisen nuorisokulttuurin näennäisestä viattomuudesta.
Myös sanoituksissa surun ja yksinäisyyden tematiikka on tehnyt tilaa kepeämmälle otteelle. Kliseet on pantu ammattitaitoisesti peräkkäin, mutta syvälle tunteiden syövereihin rivit eivät pureudu. Haajan siloteltu ääni ja kirkasotsainen ote tukevat vaikutelmaa. Jos kokonaistunnelma ei myötäilisi lähes pedanttisesti esikuviensa maailmaa, voisi levyä pitää jopa aavistuksen pinnallisena.

Tällaiseen Agents on kuitenkin aivan liian taitava ja näkemyksellinen yhtye. Jos sanoitukset ovat heppoisia, sellaista on musiikkikin –juuri oikealla tavalla. Yhtyeen käsissä vanhojen standardien kierrätys ei ole jäljittelyä, vaan syvällisesti opeteltujen läksyjen luovaa kertausta.

Gogolla Pulliaisen pehmeä kitarointi on jäänyt yllättävän kauas taka-alalle ja estradi on luovutettu Haajan mukana vahvuuteen astuneen Juho Hurskaisen saksofonille. Suuri osa Gogon sielusta perustuukin tyylikkäästi soivalle puhaltimelle, jonka ääni tihkuu vanhahtavaa eleganssia, syntistä rosoa ja suloista surumieltä.

Agentsin vanha kaarti hoitaa tonttinsa juuri niin tyylikkäästi kuin Suomen parhaan rock’n’roll-yhtyeen kuuluukin. Rytmitys on tarkkaa ja pakotonta, eleetöntä ja notkeaa. Basisti Kai Pulliainen tekee oikea-aikaisesta huomaamattomuudesta syvää taidetta ja rumpali Heikki Sandrénin lyönnit ovat pehmeitä mutta ehdottomia.

Vaikka kappalemateriaali jää paikoin geneeriseksi, yhtyeen lanteet keinuvat. Levyn instrumentaalikappaleista tihkuu hikeä ja räkää, iskelmällisempien esitysten kylkeen yhtye maalaa tumman tunnelman silkalla rutiinillaan. Suoranainen mestariteos on Ei aikaakaan, jolla Agents saattaa yhteen Laika & The Cosmonautsin ja Lasse Mårtensonin – säilyttäen samalla Ruby & The Romanticsin alkuperäisversion (Our Day Will Come) sielukkuuden.

Gogon laulut on poimittu Pulliaisen levyhyllystä vakain sormin. Osa on käännetty suomeksi, jotkut jätetty alkuperäiseen muotoonsa. Haaja tuntuu olevan omimmassa elementissään operoidessaan rock’n’rollin äidinkielellä, identiteettinsä tyylilajin estetiikasta ammentaen. Varsinkin Don’t Go ja Secret Agent Man risteytyvät amerikkalaisen ja suomalaisen rock-perimän jänteviksi lehtolapsiksi, joiden liikkeistä välittyy niin tunnelmaa kuin tyyliäkin.

Levy on lähtökohtiensa tasalla. Vaikka Gogo oikeuttaa ja houkuttelee puhumaan muutoksesta ja uudesta suunnasta, sen sointia on turha dramatisoida. Levy on tarkoituksenmukaisuudessaan ja yhtenäisyydessään pikemmin johdonmukainen jatkoliike kuin suoranainen risteyskohta. Uuden miehistön taival on vasta alussa, mutta suunta selvillä. Ja lähdemateriaalia löytyy repun täydeltä.

Suomalainen mielenmaisema saa siis säilyttää musiikilliset puitteensa. Kuvitteellisuudessaan se kestää kyllä pienen ripauksen Amerikkaakin.

Uuden kokoonpanon ja tarkoin räätälöidyn repertuaarin myötä Agents vankistaa institutionaalista asemaansa, mutta ei erehdy vieläkään omaksi tribuuttiorkesterikseen. Perustaso on jo lähtöjään korkea, mutta yhtye ylittää riman vaivatta. Hyvän alun jälkeen se voi ylittää seuraavaksi itsensä.

NRGM (Nuorgam), 25.07.2011, Hannu Linkola